Jack Endino (syntymänimeltään Michael M. Giacondino, s. 1964) on yhdysvaltalainen musiikkituottaja, äänittäjä, miksaaja, sekä muusikko, joka asuu Seattlessa Washingtonin osavaltiossa. Tuottajana Endino oli keskeinen osa 1990-luvun underground-rockin ja grungen kehittymistä. Hänet tunnetaan parhaiten Nirvana-yhtyeen ensimmäisen albumin Bleachin tuottajana. Häntä on mediassa kutsuttu myös mieheksi, joka löysi Nirvana-yhtyeen.
Endino on pitkään ollut yhteydessä seattlelaiseen Sub Pop -levymerkkiin ja on työskennellyt urallaan useiden merkittävien grunge yhtyeiden – kuten Mudhoney, Soundgarden, Screaming Trees ja Nirvana – varhaisten ja vaikutusvaltaisten albumien parissa. Kitaristina Endino soitti seattlelaisessa Skin Yard -yhtyeessä, joka toimi vuosina 1985–1992. Lisäksi hän on soittanut kitaraa Sky Cries Mary -yhtyeen kolmella albumilla vuosina 2018–2024.
Ura ja elämä
Jack Endino aloitti uransa vaatimattomasti vuonna 1985 viiden dollarin tuntipalkalla pienessä kellaristudiossa ja yhtyeessä nimeltä Skin Yard. Hän päätyi myöhemmin tuottamaan levyjä monille grunge-rockin vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä. 1990-luvun puoliväliin mennessä – työskenneltyään Nirvanan, Mudhoneyn ja Soundgardenin kanssa – Endinosta oli tullut synonyymi kovaääniselle, viimeistelemättömälle underground-rockille – sille, mitä media alkoi kutsua grungeksi.
Skin Yard, jossa Endino soitti kitaraa, perustettiin vuonna 1985, ja sen kokoonpanoon kuuluivat Matt Cameron (rummut), Daniel House (basso) ja Ben McMillan (laulu). Yhtyeen omalla nimellä kulkeva debyyttialbumi, joka äänitettiin syksyn 1985 ja talven 1986 välillä, oli Endinon ensimmäinen askel kaupalliseen äänitystyöhön (julkaistu C/Z Recordsilla vuonna 1987). Ennen kuin yhtye lopetti toimintansa vuonna 1992, sen riveissä ehti soittaa puoli tusinaa merkittävää rumpalia: Matt Cameron (myöhemmin Soundgardenissa), Jason Finn (Presidents of the United States of America / Love Battery), Steve Wied (Tad), Greg Gilmore (Mother Love Bone) ja lopulta Barrett Martin (Screaming Trees), joka pysyi yhtyeessä loppuun asti.
Vuonna 1986 Endino perusti Chris Hanzsekin kanssa Reciprocal Recording -studion ja aloitti työn Soundgardenin Screaming Life -EP:n sekä Green River -yhtyeen Dry as a Bone -EP:n parissa. Green River koostui Mark Armista, Steve Turnerista, Stone Gossardista ja Jeff Amentista. Vaikka yhtye ei saavuttanut kaupallista menestystä, sen jäsenet jatkoivat myöhemmin vaikutusvaltaisissa yhtyeissä kuten Mudhoney, Mother Love Bone ja Pearl Jam. Nämä kaksi EP:tä olivat Sub Pop -levymerkin varhaisimpia julkaisuja ja merkitsivät Endinon ja Sub Popin välisen yhteistyön alkua. Seuraavien kahden vuoden aikana Endino äänitti Mudhoneyn klassikon Superfuzz Bigmuff, Screaming Treesin Buzz Factory -albumin sekä Tadin God’s Balls -levyn.
Nirvana-yhtyeen Bleach-albumi
Hänen taitonsa ja maltilliset palkkionsa tekivät hänestä nopeasti nousevien seattlelaisten grunge-yhtyeiden suosikkimiksaajan ja -äänittäjän. Endino sai pian puhelun tuntemattomalta paikallismuusikolta nimeltä Kurt Cobain ja päätyi äänittämään kymmenen kappaleen demon Cobainin vielä nimettömälle yhtyeelle (viisi näistä karuista demoista julkaistiin myöhemmin Nirvanan Incesticide-kokoelmalla). Uskottuaan yhtyeen olevan yhtä lupaava kuin muutkin seattlelaiset yhtyeet Endino lähetti demon Sub Popin perustajalle Jonathan Ponemanille.
Vuonna 1988 hän äänitti Nirvanan debyyttialbumin Bleach. Se julkaistiin Sub Popin kautta 15. kesäkuuta 1989. Bleach äänitettiin vain 30 tunnissa ja 606 dollarin ja 17 sentin budjetilla käyttäen kelanauhuripohjaista 8-raitakonetta ja se osoittaa Endinon kyvyn vangita raaka energia ja live-tunnelma teknologisista ja taloudellisista rajoitteista huolimatta. Albumia on myyty yli 1,7 miljoonaa kappaletta, ja se on edelleen Sub Popin myydyin julkaisu ja kansainvälisesti tunnetuin Endinon tuottama albumi.
Myöhemmät vuodet
Bleachin jälkeen Endino äänitti Mudhoneyn omaa nimeä kantavan albumin, Afghan Whigsin Up in It -levyn ja Gas Hufferin Janitors of Tomorrow -albumin ennen kuin jätti Reciprocal Recordingin vuonna 1991 ryhtyäkseen freelance-tuottajaksi ja -äänittäjäksi. 1990-luvun alussa ja puolivälissä Jack Endino työskenteli levyjen parissa sekä kotikaupungissaan Seattlessa että ulkomailla – Euroopassa, Brasiliassa, Australiassa, Kanadassa ja Meksikossa. Kotirintamalla hän teki levyjä kuten Supersuckersin The Smoke of Hell, Seven Year Bitchin Viva Zapata ja Mudhoneyn My Brother the Cow.
Ulkomailla hän työskenteli muun muassa brasilialaisen Titãs-yhtyeen kanssa ansaiten kaksi kultalevyä ja kaksi platinalevyä. Hän esiintyi myös vuoden 1996 dokumenttielokuvassa Hype! (joka käsitteli Seattlen grunge-skeneä, jossa häntä humoristisesti tituleerattiin grungen kummisedäksi.
1990-luvun loppu löysi Endinon edelleen täydessä iskussa – nyt uuden, äänekkään rock-sukupolven parissa. Merkittäviä post-grunge-levytyksiä olivat esimerkiksi Murder City Devilsin Empty Bottles, Broken Hearts, Black Halosin The Violent Years, Zen Guerrillan Shadows on the Sun ja Nebulan To the Center. Vuonna 2001 hän teki irlantilaisen Therapy?-yhtyeen albumin Shameless. Hän voitti Latin Grammy -palkinnon yhdessä Barrett Martinin kanssa vuonna 2017 tuottamastaan ja miksaamastaan Nando Reisin albumista Jardim-Pomar. Albumi julkaistiin loppuvuodesta 2016, ja 18. Latin Grammy-gaalassa se palkittiin kategoriassa ”Paras portugalinkielinen albumi”.
Endinon tuotanto
Endinon tuotannoille on tyypillistä hieman rouheampi, luonnollinen ja pelkistetty soundi — Hän on korostanut, että tavoitteena on tallentaa tunnelma kuin yhtye soittaisi livenä — mutta studio-olosuhteissa. Endino myös äänitti paljon nopealla aikataululla ja kohtuullisin kustannuksin — mikä mahdollisti nuorempien yhtyeiden pääsyn studioon.
