uskonnon arvostelua erilaisin perustein

Uskontokritiikki

14 min read
In 35 languages
11 images

Uskontokritiikki tarkoittaa uskonnon arvostelemista erilaisilla perusteilla. Uskontokritiikki voidaan jakaa tiedolliseen ja moraaliseen kritiikkiin: niiden mukaan uskonnot eivät ole tosia ja niillä on haittavaikutuksia. Tiedollinen ja moraalinen kritiikki ovat usein yhteenkietoutuneita.

Nykyaikaisen uskontokritiikin juuriin kuuluu erityisesti valistuksen ajattelu. Valistusfilosofit ja heidän seuraajansa korostivat järkeä, kokemusta ja tieteellistä menetelmää uskonnollisten auktoriteettien sijaan. Moraalisessa uskontokritiikissä on tuotu esiin esimerkiksi uskonnon yhteyksiä väkivaltaan, vallankäyttöön ja vapauden rajoituksiin. On kuitenkin huomautettu, että uskontojen vaikutukset ovat moninaisia. Yhteiskunnallinen uskontokritiikki liittyy usein kysymyksiin uskonnon ja valtion suhteesta.

EVA:n vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa kolme neljästä suomalaisesta katsoi, että jokaisella tulee olla oikeus arvostella uskontoja. Vain 12 prosenttia ei olisi sallinut uskontojen arvostelua.

Historiaa

Katso myös: Ateismi

1700-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen ja hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta. He katsoivat uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan. Kuuluisa valistusajan teos on paroni d’Holbachin Système de la nature (’Luonnon järjestelmä’, 1770).

1800-luvulla uskonnottomuus levisi länsimaisessa yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien, rationalistien tai humanistien yhdistyksiksi. Vapaa-ajattelu tarkoittaa uskonnollisista auktoriteeteista vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen. Vapaa-ajattelijain maailmanliiton julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen, hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen tieteen, etiikan ja yhteiskunnallisen uudistustyön avulla.

Uskonnon moraaliseksi vaihtoehdoksi esitetään usein sekulaari humanismi. Kansainvälisen humanistiliiton määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla.”

Tiedollinen uskontokritiikki

3 images

Katso myös: Tieteilijöiden esittämä uskontokritiikki ja Tieteen ja uskonnon välinen suhde

Luonnontiede ja uskontokritiikki

Tieteellistä maailmankuvaa saatetaan pitää uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Monet ateistit ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede ei jätä tilaa uskonnolliselle maailmankäsitykselle. Uudella ajalla luonnontieteellinen tieto on kasvanut suuresti. Luonnontieteellisen tiedon kanssa ristiriidassa olevat, havaintojen ja kokeiden sijasta Raamatun arvovaltaan perustuvat väitteet todellisuudesta on hylätty. Tällainen on esimerkiksi kristinuskon Raamatun kolmikerroksinen käsitys kaikkeudesta, jossa jumalan asuinpaikka sijaitsee pilvien yläpuolella, helvetti maan palla ja aurinko kiertää maata. Myöskään käsitystä, että kaikkeus luotiin 6000 vuotta sitten ja ihminen ja muut eläinlajit syntyivät samanaikaisesti nykyisen muotoisina, ei enää pidetä yleisesti hyväksyttävänä. Ihmisen kehitys on jäljitetty muuhun eläinkuntaan, elämän synty on liitetty kemiallisiin reaktioihin, ja avaruuden tutkiminen on tuonut esille mahdollisuuden, että toisista maailmoista löytyy kehittyneitä elämänmuotoja. Ihmiskeskeisen ajattelun arvostelijoiden mielestä useissa uskonnoissa ihmisen merkitystä maailmankaikkeuden osana liioitellaan.

Daniel Dennettin ja Richard Dawkinsin mukaan uskonnon puolustajat pyrkivät usein väistämään uskonnon tiedollisen arvostelun esittämällä uskonnon kyseenalaistamisen loukkauksena. Tällä tavoin tieteen kanssa ristiriidassa olevaa uskoa suojeltaisiin järkiperäiseltä perustelulta ja arvostelulta. Dawkinsin mukaan uskonto ja tiede ovat kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.

Fundamentalistit ajattelevat, että luonnontieteellinen näyttö voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi eli kreationismi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi evoluutioteoria on epätosi, on esimerkki fundamentalismista. Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja niin sanotun älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja. Muun muassa uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia.

Tieteellinen ajattelu ja uskontokritiikki

Uskontoja arvostelevat kysyvät, miksi jumalan olemassaoloon pitäisi uskoa, kun jumalauskolle ei ole perusteita. Ateistit ajattelevat usein, että uskovien tulisi osoittaa, että jumala on olemassa. Jos tähän ei pystytä, ei ole järkevää uskoa jumalan olemassaoloon. Ateistien mukaan on järjetöntä vaatia, että olisi todistettava, että jumalaa ei ole olemassa. Jonkin lopullinen todistaminen olemattomaksi ei ole kokemustieteessä mahdollista. Siksi niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se, eli heillä on todistustaakka. Esimerkiksi William Kingdon Cliffordin lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein.

Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan uskonnollinen käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen käsitys todellisuudesta eivät ole yhteensopivia tiedollisten käsitysten muodostamisen suhteen. Uskontojen auktoriteetteina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa, joka hylkää uskonnolliset dogmit ja auktoriteetit tiedon lähteenä. Tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteen keskeinen arvopäämäärä on totuus, ja tietoa koskevan käsityksen, jossa hyväksytään vain tieteen kriittinen menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.

Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi pyhiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.

Uskonnollisiin auktoriteetteihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä se olisi tieteessä vastoin kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin auktoriteetteihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.

Ilkka Niiniluoto ja Sami Pihlström luonnehtivat tieteen tehtävän olevan totuuden etsiminen: todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen ja selitysten muodostamisen ilmiöiden syistä. Tiede pyrkii kertomaan, millainen todellisuus on. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteellisen maailmankatsomuksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseään korjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” eli kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmiin nähden.

Pihlströmin mukaan uskonnollisen maailmankatsomuksen perustava ongelmallisuus suhteessa tieteeseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Tiede voi hänen mielestään periaatteessa vastata kaikkiin luontoa koskeviin kysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse.

Tieteenharjoittajat ja uskonto

Muun muassa kanadalainen filosofi Kai Nielsen toivoi älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että oppineet ajattelijat saattavat nykyaikana kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä, joiden mukaan kaikkeuden on luonut ikuinen, aineeton, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento, Jumala. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen maailmankäsitykseen liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten tulisi kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia.

Nielsen totesi, että vaikka monet filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle. Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut tässä arviossaan pitkälti oikeassa. Monet filosofit ovat näyttäneet ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.

Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että moraalinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla. Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään voi periaatteessa olla oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se nousee hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavien kysymysten pohjalta rakentamaan uskontonsa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän tukeutuu pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan epäinhimillistää uskonnon, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.

Uskontoa koskevat käsitykset kytkeytyvät Pihlströmin mukaan usein yleisempiin ajattelutaipumuksiin, jotka voivat muuttua vain vähitellen, jatkuvan keskustelun ja kyseenalaistamisen myötä. Uskontoja arvostelevan älymystön edustajan on Pihlströmin mukaan turha kuvitella, että uskova henkilö olisi kovinkaan kiinnostunut hänen todisteluistaan. Pihlströmin mielestä olisi siltikin jatkettava keskustelua siitä, kuinka todellisuus tulisi mahdollisimman vastuullisesti hahmottaa. Keskustelusta kieltäytymistä seuraa hänen mielestään helposti uppoaminen relativismiin eli näkemykseen, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä oikeutettuja. Ilkka Niiniluoto taas pitää vaatimusta liian suurena: uskovat eivät ole välttämättä uskontokritiikistä kiinnostuneita.

Vertauskuvallisen uskonnontulkinnan arvostelu

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on sanonut, että monet kristilliset teologit välttävät keskustelua uskontojen totuusväitteistä. Pyysiäisen mielestä ateistinen uskontokritiikki nostaa kuitenkin esiin vakavia ongelmia. Jotkut teologit torjuvat uskontokritiikin väittämällä, että uskonnot eivät väitä mitään todellisuudesta. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli tämä pitäisi paikkansa, ei evoluutioteorian ja luomisuskon välillä olisi ristiriitaa. Pyysiäisen mukaan uskovaisten enemmistö on aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Ateisteille nämä uskontojen väitteet ovat erehdyksiä, virheellisiä käsityksiä tai valheita. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat Pyysiäisen mukaan seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä. Tieteen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko.

Pyysiäisen mielestä uskonnollisiin käsityksiin sisältyy selvästi todellisuutta koskevia käsityksiä, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Uskonto on vanhempi kuin tiede ja tiede on edistynyt juuri korjaamalla aiempia kansanomaisia käsityksiä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka on ristiriidassa tieteen kanssa. On eri asia, että jotkut teologit yrittävät rakentaa uskontoa, joka ei olisi ristiriidassa tieteen kanssa.

Pyysiäisen mukaan ainoa älyllisesti kestävä vaihtoehto on hyväksyä luonnontieteen käsitys kaikkeudesta ja sen kehityksestä. Kun kaikkeuden rakenteelle on tieteellinen selitys, siihen ei mahdu luojaa. Monet teologit ja uskonnolliset ajattelijat sanovat tällöin, että ”kaiken takana” on ”salattu” jumala. Tällöin on kuitenkin mahdotonta sanoa, mikä tällainen jumala on. Jos uskon kohteena on historiassa toimivan jumalan sijasta jonkinlainen periaate tai vertauskuva, on tuskin edes tiedossa, mistä puhutaan.

Pyysiäisen mukaan ihmislaji on kehittynyt ympäristössä, joka ei ole suosinut tieteellisen ajattelun kehitystä. Siksi uskontokritiikki on puhutellut pitkään vain vähemmistöä. Nykyisin ihmisen ympäristö on kuitenkin erilainen. Kun tieteellinen tieto leviää hyvin laajalle ihmisten keskuuteen, siitä tulee sääntö: tietämättömien alkaa olla vaikeaa saada muiden luottamusta ja menestyä yhteisössä.

Moraalinen uskontokritiikki

5 images

Katso myös: Islamin kritiikki ja Kristinuskon kritiikki

Arvostelun pääpiirteet

Uskontoa vastaan on esitetty arvostelua myös moraalisin perustein: arvostelijoiden mielestä uskonnot saavat aikaan sotia, tappamista ja kärsimystä. Uskonnottomat moraalifilosofit ovat esittäneet, että monet uskonnolliset näkemykset uskonnon oppien mukaan elämisen palkitsemisesta ikuisessa elämässä edustavat itsekästä nautinnontavoittelua. Väitteen mukaan ruumiillisen kärsimyksen tuottaminen tai edes tappaminen eivät ole ikuiseen, ei-ruumiilliseen elämään uskovalle moraalisesti kauhistuttavimpia asioita. Sokea usko on arvostelijoiden mukaan johtanut liian usein siihen, että ihmiset ovat tuhonneet ja tappaneet. Historiallisista esimerkeistä tunnetuimpia ovat ristiretket, uskonnolliset sodat, inkvisitio ja noitavainot.

Nykyisissäkin yhteiskunnissa on arvostelijoiden mukaan uskonnollisen perinteen kielteisiä seurauksia. Uskonnot käyttävät ihmisiä henkisesti ja taloudellisesti hyväkseen, syrjivät toisuskoisia ja ateisteja, tukahduttavat ilmaisunvapautta ja tuhoavat alkuperäiskansojen elämäntapaa. Esimerkkejä ovat myös kirkoissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, avioliittojen rikkoutuminen uskonnollisen heräämisen vuoksi, kirkkojen harjoittama sodanlietsonta ja uskonnon osuus Lähi-idän selkkauksissa. Usein sanotaan, että kristinusko on vaikuttanut muun luonnon ja toisten eläinten alistamiseen sekä oppiin miesten ylempiarvoisuudesta naisiin nähden. Sanotaan myös, että uskonnollisella perinteellä voi olla kielteinen vaikutus ihmisten mieliin. Arvostelijoiden mukaan uskovainen voi kärsiä turhista syyllisyyden tai pelon tunteista, hän voi olla kohtalouskoinen tai vaipua teeskentelyyn. Uskonto on puuttunut myös politiikkaan ja tukenut vallankäyttöä: uskovat ovat usein vastustaneet yhteiskunnallisia uudistuksia.

Naisten asema ja ihmisen seksuaalisuus

Erityisesti suuria yksijumalaisia uskontoja, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia, on syytetty naisten asettamisesta toisen luokan kansalaisiksi. Uskontojen on katsottu muun muassa osallistuneen naisten koulutuksen estämiseen ja heidän sulkemiseensa päätöksenteon ulkopuolelle, naisten hyväksikäytön ja heihin kohdistuvan väkivallan suvaitsemiseen, raiskausten, insestin ja naisten sukuelinten silpomisen hyväksymiseen, sekä naisten mielipiteiden jättämiseen huomiotta erityisesti heidän seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseen liittyvissä kysymyksissä.

Monille uskonnoille on ominaista kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja erityisesti homoseksuaalisuuteen. Kristinuskossa homoseksuaalisuuden harjoittamista on perinteisesti pidetty syntinä eli pahana tekona. Raamatussa Jumala antaa määräyksen, jonka mukaan homoseksuaalisuutta harjoittavat ihmiset on tapettava. Islamilaisissa maissa homoseksuaalisuudesta on määrätty kuolemantuomioita.

Uskonto ja väkivalta

Yhdysvaltalainen Sam Harris kirjoitti kirjan Uskon loppu. Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus (2004) syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Teoksessa Harris väittää, että uskonnot, jotka saavat ihmiset ajamaan matkustajakoneita päin pilvenpiirtäjiä, ovat yhtä vaarallisia kuin tappavat virukset. Myös Richard Dawkinsin mielestä tulee sanoa suoraan, että uskonto on hengenvaarallista. Hän esittää esimerkkejä uskonnollisesta väkivallasta. Dawkinsin mukaan suvaitsevaiset uskovaiset ovat osasyyllisiä fundamentalistisen uskonnon haittoihin: he toimivat eräänlaisena fundamentalismin suojakilpenä, koska pelkäävät arvostelun osuvan myös omaan uskonnollisuuteensa.

Dawkins kertoo kirjassaan Jumalharha (2006) tutkimuksesta, jossa israelilaiset lapset lukivat, kuinka Raamatun kertomuksessa israelilaiset Joosuan johdolla hyökkäsivät Jerikoon ja tappoivat kaikki kaupungin asukkaat. Yli 65 prosenttia hyväksyi kansanmurhan ja perusteli sitä uskonnollisilla syillä (Jumala käski tehdä niin, uhrit elivät juutalaisille luvatulla maalla ja niin edelleen). 26 prosenttia ei hyväksynyt murhaamista ja perusteli tätä muilla syillä: esimerkiksi eläimet, jotka tapettiin kaikkien ihmisten mukana, olisi pitänyt jättää sotasaaliiksi. Toinen oppilas totesi samaa omaisuudesta. Kolmas totesi että arabit ovat epäpuhtaita, joten epäpuhtaalle maalle meneminen tekee epäpuhtaaksi ja langettaa saman kirouksen israelilaisten päälle. Sama teksti esitettiin uudelleen, mutta nimet muutettiin kiinalaisiksi ja 3000 vuotta vanhaksi tapahtumaksi. Tällöin vain seitsemän prosenttia hyväksyi kansanmurhan, mutta jopa 75 prosenttia ei hyväksynyt sitä.

Vastauksia arvosteluun

Filosofi Juha Räikän mukaan uskonnon seurausten ja käytäntöjen arviointi ja uskonnollisen oppijärjestelmän moraalinen arviointi ovat kaksi eri asiaa. Uskonnon kannattaja voi toimia moraalittomasti, mutta uskonnollinen oppi ei välttämättä kehota toimimaan moraalittomasti. Toiseksi Räikkä huomauttaa, että vaikka esimerkiksi kristinuskoa ei olisi ollut, ihmiset olisivat harjoittaneet julmuuksia jonkin toisen uskonnon piirissä tai uskonnoista riippumatta.

Uskontokriitikot ovat usein nostaneet esille Adolf Hitlerin ja natsit, jotka esiintyivät kristittyinä. Uskontokriitikot ovat esittäneet esimerkiksi seuraavia seikkoja. Hitler esitti teoksessaan Taisteluni useaan otteeseen tukensa kristinuskolle ja natsipuolue ilmaisi ohjelmassaan edustavansa kristinuskoa. Vuoden 1933 konkordaatti katolisen kirkon kanssa tuki uskonnonopetusta kouluissa. Juutalaisten joukkotuho eli holokausti oli jatkumoa vuosisatoja kestäneestä kristillisestä juutalaisvihasta. Hitler ilmoitti taistelevansa ateistiliikettä vastaan ja voittaneensa sen.

Uskontokriitikot ovat myös saattaneet todeta, että sillä mitä yksittäiset esimerkit kannattavat, ei ole suurta merkitystä. Useat ateisteja vastustavat kristityt ovat esittäneet esimerkkeinä Josif Stalinin ja Mao Zedongin. Ateistikirjoittajien mukaan taas Stalin ja Mao eivät tehneet tekojaan siksi että he olivat ateisteja. Heidän mukaansa sellainen väite olisi päättelyvirhe. Esimerkiksi Walter Sinnott-Armstrongin sanojen mukaan Stalin ja Mao eivät olleet tyypillisiä ateisteja, vaan fanaatikkoja, ideologeja, nationalisteja ja kommunisteja. Esimerkiksi ristiretkien tai inkivisition aikaan verrattuna he pääsivät murhaamaan suurempaa väestöä kehittyneemmällä tekniikalla. Vastaavasti pelkkä nykyaikaisen tekniikan käyttö ei tee ihmisestä murhaajaa. Uskovaisista ja uskonnottomista ihmisistä osa on hyviä ja osa pahoja. Yksittäistapauksia ei voi yleistää, Sinnott-Armstrong sanoo.

Bradfordin yliopiston rauhantutkimuslaitoksen tutkijat selvittivät vuonna 2004 BBC:n toimeksiannosta sotien ja uskontojen välistä suhdetta ja tulivat tulokseen, että vaikka aseellisissa selkkauksissa on usein uskonnollisia vivahteita, niiden syyt ovat järjestelmällisesti muissa tekijöissä, kuten kansallisuudessa, valtataistelussa, kiistoissa luonnonvaroista, epätasa-arvossa tai sorrossa. Tutkijoiden mukaan vallanpitäjät käyttävät usein uskonnollisia eroja välineenä vihan lietsonnassa ja tuen hakemiseen poliittisissa riidoissa.

Vaikka joidenkin uskonnollisten liikkeiden piirissä on esiintynyt rasistisia näkemyksiä, ovat järjestäytyneet uskonnot myös usein toimineet syrjinnän ja rasismin vastaisessa toiminnassa. Rotuerottelua harjoittaneessa Etelä-Afrikan tasavallassa maan afrikaanerien pääuskonnon reformoidun kirkon piirissä kehitettiin 1900-luvun aikana rasistisia näkemyksiä, jotka myötävaikuttivat maan apartheid-järjestelmän syntymiseen. Apartheidin vastaisen taistelun eturintamassa toimi Etelä-Afrikan kirkkojen neuvosto, jonka pääsihteeri, arkkipiispa Desmond Tutu palkittiin työstään Nobelin rauhanpalkinnolla. 1980-luvun alkupuolella Maailman reformoitujen kirkkojen liitto erotti Etelä-Afrikan reformoidut kirkot. Kirkkojen maailmanneuvosto on tuominnut rasismin ja sillä on ollut erityinen rasismin vastainen ohjelma vuodesta 1968 asti.

Yleinen vastaväite moraaliselle uskontokritiikille on ollut, että uskonnon nimessä tehdyn väkivallan taustalla ovat ennen kaikkea poliittiset syyt. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän iskuja on käytetty osoittamaan, että mikä tahansa toimi voidaan oikeuttaa jumalalla. Tähän on vastattu, että myös ateistisissa järjestelmissä aate voi saada aseman, jossa sitä ei saa kritisoida. Filosofi Mary Midgley on sanonut: ”Näyttää siltä, että ne pahuuden muodot, jotka piinaavat uskontoja, eivät rajoitu vain uskontojen piiriin, vaan ilmenevät aina siellä, missä mikä tahansa inhimillinen instituutio menestyy.” Uskonto- ja ideologiakritiikkiä on kannatettu esittämällä, että erilaisten näkökulmien tarkastelu voi auttaa yksilöä ja yhteisöä tiedostamaan käsityksiään ja niiden seurauksia paremmin.

Sosiologinen ja antropologinen uskontokritiikki

Émile Durkheim ja muut yhteiskuntatutkijat kehittivät 1900-luvun alkupuolella uskonnon selitysmallin yhteiskunnallisena ilmiönä. Durkheimin mukaan ihmisten palvomat jumalat ovat kuviteltuja olentoja, jotka yhteiskunta on tiedostamattomasti luonut välineiksi, joilla valvotaan yksilön ajattelua ja toimintaa.

Monilla ihmisillä on uskonnollinen tunne, jonka mukaan he ovat alaisina yliluonnollisille olennoille, jotka antavat heidän toiminnalleen käskyjä. Durkheimilaisen käsityksen mukaan he tuntevat tällöin yliluonnollisen mahdin sijaan heitä voimakkaamman luonnollisen yhteiskunnan voiman. Yhteiskunta kohdistaa Durkheimin mukaan jäseniinsä tottelevaisuuden vaatimuksen, ja tämä heijastuu ihmisten käsityksenä pyhistä asioista sekä jumalasta.

Durkheimin mukaan yksilö vahvistuu suorittaessaan ryhmän toisten jäsenten kanssa samaa ryhmää yhdistävän uskonnon palvontamenoja. Yhteiskunnan paine muuttuu käsitykseksi jumalan yliluonnollisesta läsnäolosta, koska ihmisen mielellä on yleinen taipumus luoda mielteitä ja vertauskuvia. Jumala on tämän käsityksen mukaan homo sapiens -eläimen luomus, jonka tarkoituksena on säilyttää tämän olennon yhteiskunnallinen olemassaolo.

Psykologinen uskontokritiikki

Sigmund Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”toivekuvitelmina, ihmiskunnan vanhimpien, vahvimpien, pakottavimpien toiveiden toteumia”. Uskonto on Freudin mukaan ihmismielen puolustuskeino pelottavia luonnonilmiöitä ja kuolemaa vastaan.

Filosofi Bertrand Russell arvosteli uskon käsitettä. Russell kirjoitti sekä kristittyjen että kommunistien pitävän omaa uskoaan hyvänä. Hänen mukaansa usko on kuitenkin aina vahingollista, jos se on lujaa uskoa johonkin, josta ei ole todisteita. Russellin mukaan uskosta puhutaan silloin, kun todisteita ei ole. Tällöin todisteet korvataan hänen mukaansa tunteella.

Kognitiivinen uskontotiede tarkastelee uskontoa ihmisen mielen toimintana. Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan ”Uskonto on kognitiivinen loinen, joka pesii aivoissa.” Boyerin mukaan uskonnossa on jotain, mikä saa sen välittymään sukupolvelta toiselle. Tätä periytymistä on luonnehdittu meemin eli mielen viruksen käsitteen avulla.

Dosentti Marjaana Lindemanin johtaman tutkimuksen ”Taikauskon vetovoima” (2006) mukaan käsitykset, joita on nimitetty joko taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi ajatteluksi, viittaavat samaan asiaan. Yliluonnollisia uskomuksia voidaan hänen mukaansa parhaiten selittää yksilön taipumuksella nojautua lapsuudenaikaisiin, eriytymättömiin käsityksiin todellisuudesta. Näissä käsityksissä sekoitetaan elottomien, elollisten ja mielellisten asioiden keskeiset ominaisuudet. Aikuisilla nämä sekaannukset voivat toimia tieteellisen tiedon rinnalla. Voidaan puhua yleisestä taipumuksesta uskoa yliluonnollisiin ilmiöihin. Vaikka koulutustaso vähentää yliluonnollisia uskomuksia, se ei aina riitä kumoamaan tunneperäistä vakaumusta. Lindeman kysyy: ”Löytyykö tieteen historiasta esimerkkiä, jossa taikausko olisi osoittautunut todeksi tai yliluonnollinen tieteelliseksi? Ei löydy. Uusi tieto ei koskaan ole vienyt meitä lähemmäs yliluonnollista vaan aina poispäin siitä.”

Yhteiskunnallinen uskontokritiikki

Uskonnon ja valtion eron kannattajien mukaan valtion tulee olla uskontoihin nähden puolueeton. Ateistijärjestöjen mukaan kaksi julkisoikeudellista kirkkoa, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko, tulee muuttaa tavallisiksi yhdistyksiksi, jotka perivät jäsenmaksunsa kuten muutkin yhdistykset eivätkä kirkollisveron kautta. Kirkoilla ei tule olla julkisoikeudellista asemaa eikä mitään erioikeuksia.

Richard Dawkins on sanonut, että lapsi ei synny ”kristityksi” eikä ”hinduksi”. Sekularistien mielestä uskonnonopetus on poistettava julkisista kouluista.