Puolan-Ukrainan sota käytiin 1. marraskuuta 1918 – 17. heinäkuuta 1919, kun länsiukrainalaiset julistautuivat itsenäisiksi Itävalta-Unkarin purkautumisen jälkeen ja Itävaltaan kuuluneiden osien itsenäistyessä Itävalta-Unkarin ja Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimän tappion jälkeen.
Taustalla oli ristiriita Itä-Galitsian ukrainalaisenemmistön ja kaupunkien puolalaisten välillä, jotka olivat vastustaneet länsiukrainalaisten pyrkimystä saada Galitsia jaetuksi puolalaiseen Länsi-Galitsiaan ja ukrainalaiseen Itä-Galitsiaan Itävallan keisarin suostumuksella ja näin päästä eroon puolalaisvaikutuksesta.
Taustaa
Konfliktin pohjalla oli Galitsian jakautuminen länsiosaltaan puolalaisenemmistöiseen Länsi-Galitsiaan ja ukrainalaisenemmistöiseen Itä-Galitsiaan, jotka olivat joutuneet Puolan jaoissa Itävallan hallinnon alaisiksi.
1800-luvulla kansallisuusliikkeiden muodostuessa ja korostuessa ajautuivat puolalaiset puolustuskannalle Itävalta-Unkarin itävaltalaisen osan alaisuudessa. Ukrainalaiset yrittivät saada itävaltalaisia jakamaan Galitsian puolalaiseen ja ukrainalaiseen osaan, mitä puolalaiset puolestaan vastustivat ukrainalaisen vaikutusvallan kasvuna peläten menettävänsä kaupunkien avulla otteen ukrainalaisenemmistöisistä alueista. Itä-Galitsiassa, jonka merkittävin kaupunki oli Lviv, oli väestöstä ukrainalaisia 60 prosenttia, kun taas itsessään Lvivissä heitä oli vain 20 prosenttia. Koko Galitsiassa Krakovan dominoima Länsi-Galitsia mukaan lukien oli puolalainen enemmistö.
Puolalainen hallinto vastusti ukrainalaisia vuoden 1897 parlamenttivaaleissa. Toinen näkyvä tapahtuma toteutui 1903–1908 Lvivin yliopistossa, jossa ukrainalaiset ylioppilaat vaativat erillistä ukrainalaista yliopistoa puolalaisten ylioppilaiden ja tiedekunnan yrittäessä tukahduttaa ukrainalaisten ylioppilaiden vaatimukset. Kansallisuudet pitivät 1903 erilliset kokoukset, puolalaiset toukokuussa ja ukrainalaiset elokuussa Lvivissä, jolloin puolalainen ja ukrainalainen kansallisliike erosivat toisistaan.
Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä ukrainalaiset olivat saaneet Itävallan keisarin suostumaan Galitsian jakoon, mutta sitä ei kyetty toteuttamaan ensimmäisen maailmansodan vuoksi, koska Galitsia oli sotatoimialuetta. Lokakuussa 1916 Itävallan keisari vahvisti panevansa Galitsian jaon toimeen ensimmäisen maailmansodan päätyttyä.
Itävalta-Unkarin hallitus kaatui 18. lokakuuta 1918. Tällöin Itävallan parlamentin ukrainalaiset edustajat sekä Galitsian ja Bukovinan maapäivien ukrainalaiset edustajat muodostivat Ukrainan kansallisneuvoston, joka ilmoitti tavoitteekseen yhdistää Länsi-Ukrainan alueet yhdeksi valtioksi.
Länsiukrainalaisten vallankaappaus Lvivissä
Kun puolalaiset yrittivät saada Lvivin ja Itä-Galitsian haltuunsa, ukrainalainen kapteeni Dmytro Vitovski johti nuoret upseerit vallankaappaukseen, ja he ottivat 31. lokakuuta – 1. marraskuuta 1918 välisenä yönä Lvivin haltuunsa ja julistivat 1. marraskuuta perustetuksi Länsi-Ukrainan kansantasavaltan, jonka pääkaupunkina oli Lviv.
Julistuksessa todettiin Itä-Galitsian itsenäisyys, johon sisältyivät Karpaatit aina Nowy Sącziin saakka, Volynia, Karpato-Rutenia ja Bukovina, mikä tuli yllätyksenä puolalaisille. Lvivin ukrainalaiset kannattivat julistusta, juutalaiset suhtautuivat siihen neutraalisti, ja puolalaiset olivat järkyttyneitä. Lvivin puolalaisvähemmistö ei alistunut ukrainalaisten valtaan, vaan ryhtyi aseelliseen vastarintaan Czesław Mączyńskin johdolla. Apujoukkoja saatiin Krakovasta. Puolalaisjoukot ajoivat ukrainalaiset kaupungista 22. päivään marraskuuta mennessä. Samanlaista puolalaisten ukrainalaisiin kohdistamaa vastarintaa esiintyi myös Drohobytšissä, Sambirissa, Jarosławissa ja Przemyślissä. Jevhen Petruševytšin johtama Länsi-Ukrainan hallitus siirtyi Ivano-Frankivskiin ja perusti asevoimakseen ukrainalais-galitsialaisen armeijan (ukrainaksi Українська галицька армія).
Sotatapahtumat
Suuri osa Itä-Galitsiasta jäi ukrainalaisten haltuun, joten sota jatkui. Itä-Galitsian ukrainalainen hallinto rekrytoi Ukrainan armeijaan 50 000–60 000 miestä. Puolan hallitus alkoi lähettää omia joukkojaan alueelle, ja ajan myötä sotaa alettiin käydä Puolan ja Länsi-Ukrainan valtioiden välillä. Keväällä 1919 sotaonni Itä-Galitsiassa kääntyi puolalaisten eduksi. He valtasivat tammikuussa Bełzin ja Uhnówin kaupungit sekä Rava-Ruskaan johtaneen rautatien. Ukrainan armeija puolestaan yritti vallata Lvivin takaisin, mutta epäonnistui. Helmikuun puolivälissä se käynnisti hyökkäyksen, joka katkaisi puolalaisten Przemyślistä Lviviin johtaneen rautatieyhteyden. Hyökkäyksen jälkeen sotatoimet keskeytettiin ympärysvaltojen vaatimuksesta, mutta ne aloitettiin uudelleen 2. maaliskuuta. Ympärysvaltojen edustajana toimi eteläafrikkalainen Louis Botha. Ukrainalaiset onnistuivat saartamaan Lvivin, mutta puolalaiset valtasivat Przemyślin ja Lvivin välisen rautatien takaisin 19. maaliskuuta mennessä. He käynnistivät hyökkäyksen toukokuun puolivälissä ja valtasivat osan Itä-Galitsiaa. Samaan aikaan Romanian armeija valtasi Pokutian.
Ukrainan armeija järjestäytyi Zbrutš- ja Dnestr-jokien välisellä alueella uudelleen Oleksandr Hrekovin johdolla ja käynnisti sieltä kesäkuussa 1919 vastahyökkäyksen. Hyökkäys menestyi aluksi, mutta lopulta ukrainalaiset työnnettiin pois Itä-Galitsiasta Ukrainan kansantasavallan alueelle. Heinäkuun 16. päivään mennessä viimeisetkin Länsi-Ukrainan joukot oli evakuoitu Itä-Ukrainan puolelle. Aselepo solmittiin Spassa.
Seuraukset
Länsi-Ukrainan kansantasavalta luhistui, ja Puolan armeija miehitti Itä-Galitsian. Versailles'n rauhankonferenssin marraskuussa 1919 tekemällä päätöksellä Puolalle myönnettiin oikeus Itä-Galitsian hallintaan 25 vuodeksi eli vuoteen 1944 saakka, minkä jälkeen siellä tulisi järjestää kansanäänestys alueen myöhemmästä kohtalosta. Kansainliitto kuitenkin muutti vuonna 1923 rauhankonferenssin päätöstä ja tunnusti Itä-Galitsian Puolan alueeksi.
