Karl Alexander von Lothringen, oik. Karl Alexander, Lothringenin ja Barin prinssi; (12. joulukuuta 1712 Lunéville, Lothringen – 4. heinäkuuta 1780 Tervuren, Itävallan Alankomaat) oli Itävallan marsalkka ja keisarillisen armeijan tärkeimpiä komentajia Itävallan perimyssodassa ja seitsenvuotisessa sodassa, vaikka ei kyennytkään lyömään Fredrik II Suurta taistelukentällä. Vuosina 1744–1780 hän oli Itävallan Alankomaiden käskynhaltija.
Suku
Hänen vanhempansa olivat Lothringenin herttua Leopold I (1679–1729) ja Élisabeth Charlotte d'Orléans (1676–1744), joka oli Orléansin herttua, Ranskan prinssi Filip I:n ja Pfalzin prinsessa Elisabeth Charlotten ainoa tytär. Hänen isoisänsä herttua Kaarle V (1643–1690) taisteli menestyksekkäästi kenttämarsalkkana Osmanien valtakuntaa vastaan Suuressa Turkin sodassa.
Hän oli 14 sisaruksesta nuorin poika ja keisari Frans I:n nuorempi veli. Sisar Élisabet Thérèse (1711–1741) avioitui 1737 Sardinian kuningas Kaarle Emmanuel III:n kanssa.
Sotilasura
Prinssi Karl Alexander toimi keisarillisen jalkaväkirykmentin nimellisenä komentajana nelivuotiaasta saakka. Hän sai koulutusta sotilasinsinööriksi, vieraissa kielissä, fyysisissä harjoituksissa ja valtiotieteissä ja hänet hyväksyttiin Kultaisen taljan ritarikuntaan 5. huhtikuuta 1729.
Karl Alexander liittyi Itävallan arkkiherttuakunnan armeijan palvelukseen vuonna 1737 muutettuaan Wieniin veljensä Lothringenin herttua Frans III Stefanin kanssa (tuleva keisari Frans I), joka oli vuotta aikaisemmin mennyt naimisiin keisarinna Maria Teresian kanssa.
Karl Alexander von Lothringen taisteli osmaneja vastaan Venäjän-Turkin sodassa 1737–1739, ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1737 ja kenttämarsalkkaluutnantiksi vuonna 1738. Maria Teresia, joka piti hänen sotilaallisia kykyjään suuressa arvossa, nimitti lankonsa kenttämarsalkaksi vuonna 1740.
Tammikuussa 1742 hän otti Böömin armeijan johdon Itävallan perimyssodassa ja hävisi Preussin kuningas Fredrik II Suuren johtamalle Preussin armeijalle Chotusitzin taistelussa (Czaslau) toukokuussa 1742. Hän menestyi paremmin ranskalaisia ja baijerilaisia vastaan ja onnistui valloittamaan Böömin takaisin ja alistamaan Baijerin vuosina 1742–1743 etenemällä aina Reinille asti.
Vuonna 1744 hän hyökkäsi johtamansa Reinin armeijan kanssa Elsassiin ja valtasi siitä suuren osan ylittäen joukkoineen Reinin heinäkuuhun mennessä, mutta oli pakotettu palaamaan Böömiin Fredrikin liityttyä uudelleen sotaan ja vallattua Prahan vuonna 1745. Hän hävisi Fredrikin joukoille kesäkuussa Hohenfriedburgin ja syyskuussa 1745 Soorin taisteluissa preussilaisten koukatessa kummallakin kerralla Lothringenin joukkojen taistelulinjan sivustaan. Hän hävisi joukkoineen Itävallan Alankomaissa Rocouxin taistelun lähellä Liègeä vuonna 1746 Morits Saksilaisen johtamalle Ranskan armeijalle. Tämän jälkeen hän omistautui Itävallan armeijan uudelleenjärjestelyyn. Maaliskuusta 1747 lähtien hän toimi ensimmäisenä insinööriosaston pääjohtajana insinöörijoukkojen ylipäällikkönä, mikä sai huomattavaa merkitystä armeijassa.
Takaisin Itävallan armeijan johtoon Lothringen kutsuttiin seitsenvuotisen sodan syttyessä vuonna 1756. Hän kohtasi tutun vastustajansa Fredrik Suuren uudestaan vuonna 1757 häviten tällä kertaa Prahan ja Leuthenin taistelut, Fredrik koukkasi joukkoineen sivustaan kummallakin kerralla. Näiden tappioiden jälkeen keisarinna Maria Teresia erotti prinssi Karl Alexanderin virastaan, vaikka tuki häntä edelleen ja myönsi hänelle kunniamerkin Kolinin taistelusta vuonna 1757.
Avioliitto, Alankomaiden käskynhaltija
Karl Alexander von Lothringen avioitui 7. tammikuuta 1744 Wienissä kälynsä Maria Teresian nuoremman sisaren, Itävallan arkkiherttuatar Maria Annan (1718–1744) kanssa, ja oli siten tämän kaksinkertainen lanko. He matkustivat helmikuun lopulla Brysseliin, jonka jälkeen Karl Alexander lähti johtamaan Reinin armeijaa Elsassiin. Heille syntyi 6. lokakuuta 1744 kuolleena syntynyt tytär, jonka jälkeen Maria Anna sairasteli vaikean synnytyksen jälkeen eikä enää toipunut ja kuoli 16. joulukuuta 1744 Brysselissä.
Prinssi Karl Alexanderista tehtiin vuonna 1744 Itävallan Alankomaiden (nykyinen Belgia) käskynhaltija yhdessä puolisonsa arkkiherttuatar Maria Annan kanssa, jossa tehtävässä hän jatkoi aina kuolemaansa saakka. Hän teki merkittäviä palveluksia paitsi maan rauhan ylläpitämiseksi, myös vaurauden lisäämiseksi, teollisuuden laajentamiseksi ja kaupan edistämiseksi.
Vuonna 1761 hänet valittiin Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi. Ritarikunnan sääntöjen mukaisesti hän luopui jäsenyydestään Kultaisen taljan ritarikunnassa ja Maria Teresian sotilasritarikunnasta.
Hän muutti Brysselin asuntonsa vanhassa Orania-Nassaun palatsissa arvostetuksi hallintoresidenssiksi sen ajan rokokoo-tyyliin vuoden 1761 jälkeen tultuaan valituksi Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi ja saatuaan sen myötä arvovaltaa sekä taloudellista pääomaa. Häntä avustivat arkkitehdit Jean Faulte (1726–1766) ja Laurent-Benoît Dewez (1731–1812).
Alankomaiden hallinnossa häntä tukivat ministerit Antonio Marchese Botta Adorno (1749–1753), Karl Philipp kreivi Cobenzl (1753–1770) ja Georg Adam prinssi Starhemberg (vuodesta 1770), joille hän antoi pitkälti vapaat kädet, vaikka säilyttikin aina asioiden kokonaisvaltaisen hallinnan. Näin ollen hänen todellinen merkityksensä piilee hänen toiminnassaan Alankomaissa, joka kukoisti hänen hallituskaudellaan ja kehitti, vaikkakaan ei pysyvästi, suhteen Itävallan hoviin.
Perintö
Prinssi Karl Alexander von Lothringen kuoli 67-vuotiaana Tervurenin linnassa heinäkuussa 1780 ja hänet on haudattu Brysseliin Pyhän Mikaelin ja Pyhän Gudulan katedraaliin.
Häntä seurasivat käskynhaltijoina Teschenin herttua Albrekt VII ja veljentytär, Teschenin herttuatar Maria Kristina.
Lähteet
- Black, Jeremy: Warfare in the Eighteenth Century. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36212-3
Klemens AugustSaksalaisen ritarikunnan suurmestari
1761-1780Seuraaja:
Maximilian Frans
