Joseph Goebbels

Joseph Goebbels syntyi Rheydtissä Reininmaalla syvästi roomalaiskatoliseen, viisilapsiseen perheeseen kolmanneksi vanhimpana lapsena. Hänen isänsä oli työläinen ja myöhemmin tehtaan kirjanpitäjä Friedrich Goebbels, äiti Katharina Maria (o.s. Odenhausen) työskenteli palvelijattarena. Nelivuotiaana Joseph sairastui luuydintulehdukseen, toisten tietojen mukaan poliomyeliitikseen, joka aiheutti hänelle kampurajalan, minkä vuoksi hän ontui lopun ikänsä. Lisäksi hän oli sangen lyhytkasvuinen (163 cm), mikä yhdessä ontumisen kanssa johti koulukiusaamiseen ja huonoon itsetuntoon. Goebbelsista tuli hyvin kunnianhimoinen, ja hän pyrki kompensoimaan ruumiilliset puutteensa älyllään ja oppineisuudellaan. Hänen vanhempansa kustansivat hänelle lukio-opinnot ja tukivat häntä myös viisivuotisten korkeakouluopintojen ajan.

Vamma antoi myöhemmin hänen vihollisilleen aiheen verrata häntä paholaiseen, jolla on halkinainen kavio ja ontuva askellus. Vammalla oli kohtalokas vaikutus hänen elämäänsä, sillä se herätti Goebbelsissä voimakkaan halun hyvittää kokemansa epäonni. Vuonna 1917 hän valmistui ylioppilaaksi koulunsa parhailla arvosanoilla.

Goebbels halusi liittyä Saksan keisarilliseen armeijaan ja palvella ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kampurajalkansa takia hänet katsottiin palvelukseen kelpaamattomaksi.

Goebbels, joka oli opiskellut jesuiittakoulussa, halusi katoliseksi papiksi. Hän aloitti kuitenkin kirjallisuuden ja filosofian opinnot Bonnin yliopistossa ja jatkoi niitä myöhemmin Würzburgissa, Freiburgissa ja Heidelbergissa, muiden muassa suuresti kunnioittamansa juutalaisen kirjallisuudentutkijan, professori Friedrich Gundolfin johdolla. Huhtikuussa 1922 hän väitteli filosofian tohtoriksi kirjallisuustieteestä aiheella "Wilhelm von Schütz als Dramatiker. Ein Beitrag zur Geschichte des Dramas der Romantischen Schule" Heidelbergin yliopistossa juutalaisen professori von Waldbergin johdolla. Opiskeluaikoinaan Goebbels kuului useisiin katolisiin opiskelijajärjestöihin.

Saksan antautuminen ensimmäisen maailmansodan lopussa oli Goebbelsille kriisi. Tähän kansalliseen murhenäytelmään yhdistyivät myös henkilökohtaiset vastoinkäymiset. Goebbelsin kirjoituksia ei suostuttu julkaisemaan lehdissä ja kustantamoissa. Vasta valmistunut tohtori tunsi olevansa tyhjän päällä. Goebbels tutustui useisiin poliittisiin ääriliikkeisiin sekä oikealla että vasemmalla laidalla. Goebbelsille syntyi näkemys, jonka mukaan demokraattisella parlamentaarisella hallinnolla ei Saksassa ole mahdollisuuksia. Hän toivoi yhteiskunnan mullistumista ja uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä.

Vuonna 1920 Goebbels joutui taloudellisiin vaikeuksiin, ja lisäksi hänen tyttöystävänsä, varakkaasta perheestä oleva oikeustieteen opiskelija Anka Stalherm jätti hänet, mikä sai Goebbelsin ajattelemaan jopa itsemurhaa. Tämä johti Goebbelsin ajatusten radikalisoitumiseen ja nosti vastustusta rahoitusmaailmaa kohtaan etenkin kun Goebbels menetti vuonna 1923 vain yhdeksän kuukautta aikaisemmin saamansa viran pörssimeklarina. Goebbels omaksui väitteet, joiden mukaan juutalaiset johtivat hänen pahana pitämäänsä rahamaailmaa.

Valmistuttuaan Heidelbergin yliopistosta vuonna 1922 tohtoriksi saksalaisesta filologiasta Goebbels omistautui kirjalliselle, teatteri- ja lehtityölle; hän kirjoitti muun muassa päiväkirjamuotoisen ekspressionistisen romaanin 1920-luvulla. Vaikka Goebbels ei vielä tuolloin ollut mukana politiikassa, häneen – kuten useimpiin aikalaisiinsa – oli tarttunut kansallismielinen kiihko, jota sodan turhauttava lopputulos oli entisestään voimistanut. Opiskeluaikoinaan hän tutustui ystävänsä välityksellä myös sosialistisiin ja kommunistisiin aatteisiin. Nuoruudestaan ​​saakka porvarillisuutta vastustanut Goebbels säilytti tämän asenteen myöhemmistä yläluokkaisista eleistään huolimatta. Toisaalta hän ei aluksi ollut antisemitisti; hänen arvostetuimmat lukio-opettajansa olivat juutalaisia, ja hän oli jossain vaiheessa kihloissa puoliksi juutalaisen, opettaja Else Janken kanssa vuosina 1922–1926. Nuorena miehenä hänellä oli edessään monia vaihtoehtoja pohtiessaan mahdollista poliittista toimintaa; lopulta sattuma ratkaisi, mihin puolueeseen hän päätyi liittymään.

Tuohon aikaan Goebbels kirjoitti joitakin näytelmiä sekä romaanin Michael. Ein deutsches Schicksal in Tagebuchblättern (suom. Michael. Saksalainen kohtalo päiväkirjan lehdillä). Teokselle ei kuitenkaan löytänyt kustantajaa, ja se julkaistiin vasta vuonna 1929 kansallissosialisteja lähellä olevassa Franz-Eher Verlag -kustantamossa.

Vuoden 1923 alussa Goebbels vastoin vakaumustaan ​​otti vastaan ​​viran Dresdner Bankista Kölnissä, jonka hän oli saanut uuden naisystävänsä Else Janken ponnistelujen ansiosta. Hän piti tätä "materialismin temppelinä" ja siksi hän erosi tästä inhotusta virasta vain muutaman kuukauden kuluttua ja joutui jälleen työttömäksi.

Goebbels oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen jo vuonna 1922 kuultuaan Adolf Hitlerin puhuvan. Hitler vaikuttui Goebbelsin oppineisuudesta ja puhujanlahjoista, ja lähetti hänet tekemään vaali- ja propagandatyötä Reininmaalla ja Westfalenissa. Goebbelsista tuli Gregor Strasserin yksityissihteeri.

Hitler tunsi Goebbelsin ja arvosti tämän puhetaitoja. Vastaavasti Goebbels arvosti Hitlerin kykyä keskustella monenlaisista aiheista, jotka vaihtelivat ulkopolitiikasta arkkitehtuuriin. Hitler halusi voittaa Goebbelsin takaisin Strasserin veljesten puolelta omalle puolelleen. Niin kutsutun Bambergin puoluepäivän aikana 14. helmikuuta 1926, jolloin Strasserin veljesten vaikutusvalta puolueessa murrettiin, Hitler onnistui. Hän sai Goebbelsin vakuuttuneeksi näyttämällä kirjastaan Taisteluni otteita, jotka käsittelivät propagandaa ja puoluejärjestöä. Lisäksi Hitler kutsui Goebbelsin puhumaan puolueen ”vanhoille taistelijoille” Münchenin Bürgerbräukelleriin, joka oli ollut oluttupavallankaappauksen keskuspaikka ja saanut puolueessa kulttimaineen. Puolueen veteraanit ottivat Goebbelsin vastaan haltioituneesti, ja Goebbels puolestaan tuli vakuuttuneeksi Hitlerin johtoasemasta. Goebbels pysyi Hitlerille horjumatta uskollisena aina tämän kuolemaan asti.

Hitler nimitti Goebbelsin kansallissosialistisen puolueen Berlin-Brandenburgin piirijohtajaksi eli Gauleiteriksi vuonna 1926. Teollisuuskaupunki Berliini oli kommunistien ja sosiaalidemokraattien valta-aluetta, jossa kansallissosialisteilla ei katsottu olevan mahdollisuuksia. Puolueen paikallisosasto oli heikko ja keskinäisten riitojen repimä. Goebbels ymmärsi, että kannatuksen ja jäsenmäärän lisääminen olisi mahdollista käymällä suoraan kommunisteja vastaan. Hän järjesti mielenosoitusmarsseja ja puhetilaisuuksia kommunistien hallitsemissa kaupunginosissa. Kokoukset johtivat usein verisiin välienselvittelyihin natsien Sturmabteilungin ja kommunistien Rotkämpferbundin kanssa. Taisteluita käytiin sekä kokoushuoneistojen että katujen herruudesta. Goebbelsin puheenlahjoillaan esittämä, vasemmistolaisesti painotettu sanoma sai vastakaikua monien työläisten keskuudessa. Kun Berliinin poliisipäällikkö halusi kieltää puolueen toiminnan väkivaltaisuuksiin vedoten, Goebbels esitti itsensä ja puolueensa vääryyttä kärsineinä uhreina. Katumellakoissa kuolleita SA-miehiä Goebbels kunnioitti puolueen ”veritodistajina”.

Heinäkuussa 1927 Goebbels perusti uuden puoluelehden nimeltään Der Angriff (suom. Hyökkäys). Lehti oli muodoltaan työväenlehti. Se tuomitsi kapitalistien ja ennen kaikkea juutalaisten ”riiston” ja esitteli ajatuksia ”kansallissosialismista”. Samalla se tuomitsi ja panetteli natsipuolueen poliittisia vastustajia. Lehdestä tuli Goebbelsin äänitorvi; hän kirjoitti jokaisen numeroon pääkirjoituksen.

Valtakunnanpropagandajohtaja

Hitler nimitti Goebbelsin puolueen valtakunnanpropagandajohtajaksi 27. huhtikuuta 1930. Goebbels, joka nyt siis johti puolueen tiedotus- ja propagandatoimintaa valtakunnallisesti, pani erityisesti painoa suurien ja vaikuttavien yleisötapahtumien järjestämiseen. Goebbelsin erityinen taidonnäyte olivat vuosittaiset Nürnbergin puoluepäivät. Lisäksi Goebbels organisoi puolueessa puhujakouluja, joissa eritasoiset puoluejohtajat saivat opastusta ja ohjausta propagandapuheiden pitämisessä. Goebbelsin antamat ohjeet olivat hyvin pikkutarkkoja, ja hän myös tarkkaili, että niitä noudatettiin.

Uudessa asemassaan Goebbels johti kansallissosialistien vaalikampanjoita. Hänen tulikasteensa olivat vuoden 1930 valtiopäivävaalit. Goebbels organisoi koko puolueen vaalityöhön ja julisti, että puolueen tavoitteena on saada 40 paikkaa valtiopäiville – puolueella oli tuolloin valtiopäivillä 12 edustajaa. Goebbels järjesti yli 6 000 vaalitilaisuutta, joissa esiintyivät puolueen johtavat henkilöt ja hänen itsensä kouluttamat puhujat. Lukemattomia vaalimainoksia levitettiin kautta maan. Tuloksena oli, että kansallissosialistit saivat vaaleissa 18 prosenttia äänistä ja 107 edustajapaikkaa. Samalla Goebbelsin henkilökohtainen vaikutusvalta natsipuolueessa kasvoi.

Valtakunnankansleri Heinrich Brüningin politiikka, joka pyrki suitsimaan ääriliikkeitä, toi kansallissosialistiselle puolueelle itse asiassa lisää kannattajia. Goebbels lupasi puheissaan kaikille kaikkea, samanaikaisesti esimerkiksi talonomistajille kasvavia vuokratuloja ja vuokralaisille alempia vuokria.

Joulukuussa 1931 Joseph Goebbels solmi avioliiton ylempään keskiluokkaan kuuluvan 30-vuotiaan rikkaan lesken Magda Quandtin kanssa. Magda ja Joseph Goebbelsille syntyi avioliiton aikana kuusi lasta.

Goebbels ylipuhui Hitlerin asettumaan vuoden 1932 valtakunnanpresidentinvaaleissa istuvaa valtakunnanpresidenttiä, marsalkka Paul von Hindenburgia vastaan. Goebbels asetti puolueen koko propagandakoneiston Hitlerin kampanjan taakse, ja Goebbels itse esiintyi päivittäin useissa vaalitilaisuuksissa. Hitler ei voittanut vaaleja mutta sai huomattavan kannatuksen von Hindenburgia vastaan. Uuden vaalimenestyksen kansallissosialistit saavuttivat heinäkuun 1932 valtiopäivävaaleissa, joissa puolue sai 230 edustajaa valtiopäiville. Tämän jälkeen puolue kärsi kuitenkin tappioita useissa paikallisvaaleissa, ja seuraavissa valtiopäivävaaleissa 6. marraskuuta 1932 puolueen edustajamäärä putosi 196:een. Lisäksi puolueen vaalikassat alkoivat ehtyä. Goebbels näki puolueen valtaannousun olevan vaarassa. Hän kiinnitti puolueen koko propagandakoneiston pienessä ja melko merkityksettömässä Lippe-Detmoldin osavaltiossa pidettyihin osavaltiovaaleihin. Panostus kannatti, sillä puolue voitti osavaltiovaalit. Voitto katkaisi puolueen tappioputken ja toi sille runsaasti julkisuutta.

Valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Kansallissosialistit olivat saavuttaneet vallan Saksassa, ja vuotta 1933 pidetäänkin natsi-Saksan alkuna.

Adolf Hitler kutsui 13. maaliskuuta 1933 Goebbelsin hallitukseensa valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriksi. Virkaa, joka oli luotu häntä varten hän tuli hoitamaan aina Hitlerin kuolemaan saakka. Goebbelsin ministeriön (Reichsministerium für Volksaufklärung und Propaganda) tehtävänä oli valvoa ja kehittää kulttuurielämää puolueen haluamaan suuntaan. Kirjallisuus, lehdistö, teatteri, radio, esittävä taide, kuvataiteet ja elokuvat olivat tästä lähin kaikki Goebbelsin ja hänen ministeriönsä kontrollin alaisia. Lehdistöä varten oli tosin myös erillinen valtakunnan lehdistöjohtaja, joten Goebbels valvoi lehdistöä vain epäsuorasti. Lisäksi päivittäiset valtakunnan lehdistökatsaukset, joissa kotimaisia ja ulkomaisia lehtimiehiä informoitiin Saksan tapahtumista, olivat ministeriön alaisia. Myös vaalien järjestäminen kuului Goebbelsin ministeriön toimialaan.

Toukokuussa 1933 hän oli keskeisessä roolissa Berliinin oopperatalolla järjestetyssä ”epäsaksalaisten” kirjojen polttamisessa. ”Äärimmäisen juutalaisen intellektualismin aikakausi on päättynyt”, Goebbels julisti riemukkaasti yleisölle. Kuukautta aiemmin Hitler oli määrännyt hänet organisoimaan juutalaisten yritysten boikotin. Goebbelsin valta ulkomaanpropagandan, lehdistön, teatterin ja kirjallisuuden suhteen oli tosin rajallinen – sitä käytettiin vain katkerien, muiden virkamiesten kanssa käytyjen toimivaltakiistojen puitteissa – eikä hän juurikaan ollut kiinnostunut musiikin ja taiteen säännöstelystä. Hän ei kuitenkaan onnistunut laajentamaan valtaansa muille aloille, kuten oppikouluihin.

Valtakunnankansleri Franz von Papen oli kansallistanut Saksan yleisradion vuonna 1932 voidakseen paremmin valvoa sen toimintaa, mutta hänen aikanaan kontrolli oli vielä ollut sangen hienovaraista. Goebbelsin johdolla Saksan yleisradiosta tuli hallituksen uskollinen äänitorvi. Propagandan perillemenoa varten puolue tarvitsi markkinoille myös riittävän halvan radiovastaanottimen. Volksempfänger-radion (suom. Kansanradio) valmistus aloitettiin vuonna 1933. DKE38 (Deutscher Kleinempfänger 1938, edullisin kansanradiomalli) oli saatavissa 36 Reichsmarkin hintaan, joten se oli käytännössä jokaisen talouden ulottuvilla. Kansan suussa laite sai pilkkanimen ”Goebbelsin kita”.

Myös elokuvataide muodostui Goebbelsin johdolla tärkeäksi propagandavälineeksi. Kolme neljäsosaa natsi-Saksassa tuotetuista elokuvista oli tosin harmittomia komedioita ja viihde-elokuvia, mutta Goebbelsin ministeriö tuotti myös selkeitä propagandaelokuvia, kuten juutalaisia halventavat Vallanhimo (Jud Süß, Goebbels osallistui henkilökohtaisesti elokuvan leikkaamiseen) ja Der Ewige Jude (Ikuinen juutalainen) tai eutanasiaa puolustava Minä syytän (Ich klage an). Saksassa ei elokuvia saanut ohjata tai esittää ilman valtakunnan propagandaministeriön lupaa.

Vuonna 1937 Goebbels onnistui painostamaan Alfred Hugenberg myymään valtiolle erään Saksan suurimmista elokuvayhtiöistä, Universum-Film AG:n eli Ufan. Nyt valtio pystyi entistäkin tehokkaammin valvomaan elokuvien valmistamista. Toisin kuin Hermann Göring, Goebbels ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa hyväkseen noustakseen erilaisten yhtiöiden hallituksiin ja hallintoneuvostoihin.

Valvoakseen tehokkaammin Saksan kulttuurielämää Goebbels perusti valtakunnankulttuurikamarin (Reichskulturkammer). Kulttuurikamari, jossa oli osastot kirjallisuudelle, esittävälle taiteelle, teatterille sekä maalaus- ja kuvanveistotaiteelle, sääteli paitsi kulttuuripolitiikkaan, myös pääsyä taiteilijan ammattiin. Niinpä esimerkiksi kirjoja ei saanut painaa ilman kulttuurikamarin hyväksyntää. Useat juutalaiset taiteilijat joutuivat kulttuurikamarin ansiosta esitys- ja julkaisukieltoon. Goebbels takavarikoi lukuisten juutalaisten ja modernistien töitä. Hän myös organisoi kuuluisan Rappiotaiteen kiertonäyttelyn (Entartete Kunst) vuonna 1937. Tuomittuja olivat kaikki modernismin synnyttämät suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi.

Kristalliyön juutalaisvaino 9.–10. marraskuuta 1938 syntyi Goebbelsin aloitteesta, tosin Hitler oli hyväksynyt suunnitelman. Aloitteellaan Goebbels halusi luultavasti parantaa mainettaan, jota hänen suhteensa vuodesta 1937 lähtien näyttelijätär Lída Baarováan oli heikentänyt. SA-joukot ja puolueen ”vanhat taistelijat” kokoontuivat 9. marraskuuta 1938 joka puolella Saksaa muistelemaan vuoden 1923 oluttupavallankaappausyritystä. Päätilaisuus järjestettiin vallankaappausyrityksen keskuspaikassa Bürgerbräukellerissä. Goebbels piti tilaisuudessa raivokkaan puheen, jossa hän viittasi juutalaisen Herschel Grynszpanin kahta päivää aikaisemmin Pariisissa tekemään murhaan. Gryszpan oli surmannut Saksan lähetystö attašea Ernst vom Rathin. Goebbels viittasi aikaisempiin vainoihin Magdeburg-Anhaltissa ja Kurhessenissä ja antoi ymmärtää, ettei puolue vastustaisi, mikäli ”kansan oikeutettu viha” purkautuisi juutalaisia vastaan. Läsnä olevat, jo alkoholin vaikutuksen alla olleet SA-miehet, ymmärsivät Goebbelsin sanoman ja organisoivat vielä samana yönä maanlaajuisen vainon aallon.

Elokuussa 1938 Goebbelsin avioliitto Magda Goebbelsin kanssa joutui vaakalaudalle. Goebbelsillä oli ollut avioliittonsa aikana lukuisia avioliiton ulkopuolisia suhteita, ja nyt hän ilmoitti harkitsevansa avioeroa ja uutta liittoa tšekkiläisen näyttelijätär Lída Baarován kanssa. Hitlerin henkilökohtainen väliintulo esti suunnitelman toteuttamisen. Hitlerin mielestä valtakunnanministerin avioliitto ”alempaan rotuun” kuuluvan slaavilaisen kanssa ei tullut kysymykseenkään. Goebbelsien monilapsinen perhe edusti Hitlerille kansallissosialistista perheideaalia parhaimmillaan, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla vastaanotoilla ja juhlatilaisuuksissa ”valtakunnan ensimmäisenä naisena”.

Goebbels omisti Berliinin pohjoispuolella suuren Haus am Bogensee -huvilan. Berliinin kaupunki lahjoitti tontin Goebbelsille syntymäpäivälahjaksi vuonna 1936. Goebbels rakennutti tontille kartanon, ja rakennustyöt hän rahoitti johtamansa elokuvatuotantoyhtiön varoista. Goebbels piti huvilaa "pakopaikkanaan maaseudulla", jonne hän toi lukuisia rakastajattariaan.

Katso myös: Saksa toisessa maailmansodassa

Syksyllä 1939 alkanut toinen maailmansota ei ollut Goebbelsin mieleen. Hän tiesi, että Saksan kansan suuri enemmistö ei halua sotaa, ja hän pelkäsi Saksan tappiota. Kaikesta huolimatta hän kuitenkin omisti kaiken kykynsä ja tarmonsa sotapropagandan laatimiseen auttaakseen Saksan ”lopulliseen voittoon”.

Välittömästi sodan alettua Goebbels julkaisi asetuksen, jonka mukaan ulkomaalaisten radiolähetysten kuunteleminen oli rangaistavaa; jopa valtakunnan ministerit tarvitsivat tähän erikoisluvan. Samaten oli rangaistavaa levittää uutisia, jotka ”olivat omiaan heikentämään Saksan kansan puolustustahtoa”. Näistä rikoksista tuomittiin kuritushuoneeseen tai erikoisen vakavissa tapauksissa kuolemaan. Näiden määräysten perusteena oli Saksan kansan moraalin ja puolustustahdon säilyttäminen.

Vuonna 1940 Goebbels perusti uuden viikkolehden, Das Reichin (”Valtakunta”). Lehden tarkoituksena oli Saksan sotaponnistusten henkinen tukeminen. Lehden pääkirjoituksissa samoin kuin radiopuheissa ja yleisötilaisuuksissa Goebbels puhui ja kirjoitti väsymättä pitääkseen yllä Saksan kansan taistelutahtoa ja sen uskoa lopulliseen voittoon. Saksalaisten oli Goebbelsin propagandan mukaan mahdotonta hävitä tätä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista taistelua, koska se oli rodullisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja kulttuurisesti kaikkien muiden kansojen yläpuolella. Samoin Goebbels puhui Hitlerin historiallisesta tehtävästä ja hänen ainutlaatuisesta kutsumuksestaan. Goebbelsin puheet ja kirjoitukset olivat siis kansallissosialistista maailmantulkintaa ja elämänkatsomusta puhtaimmillaan.

Urheilupalatsipuhe

Goebbels piti 18. helmikuuta 1943 ehkä muistetuimman puheensa, Urheilupalatsipuheen (saks. Sportpalastrede). Saksan 6. armeija oli vain kolme viikkoa aiemmin antautunut Stalingradin taistelussa. Goebbels käski ympäröidä antautumisilmoituksen mustin surunauhoin, ja valtakunnanradio ilmoitti antautumisesta sanoen: ”He kuolivat, jotta Saksa eläisi.” Vaikka propagandakoneisto teki parhaansa esittääkseen, että kyseessä oli tilapäinen takaisku, Goebbels ymmärsi useimpien saksalaisten tulkinneen antautumisen olleen sodan lopun alku. Goebbels päätti lujittaa kansan päättäväisyyttä ja taistelutahtoa kutsumalla koolle suuren mielenosoituksen, joiden osanottajien tuli edustaa Saksan kansan eri väestö- ja ikäryhmiä eli toisin sanoen Saksan kansaa pienoiskoossa. Koolle kutsuttu joukko kokoontui Berliinin Urheilupalatsiin mielenosoitukseen, jossa Goebbels julisti ”totaalisen sodan”.

Urheilupalatsipuheessa Goebbels esitti koollekutsutulle joukolle sarjan kysymyksiä, joihin tämä vastasi raivoisin suosionosoituksin ja "jaa"-huudoin. Kokousväen joukkoon oli sijoitettu etukäteen valmennettuja puolueaktivisteja, jotta väkijoukko varmasti osaisi osoittaa suosiotaan oikeissa kohdin. Goebbels kysyi kokousväeltä, tahtoivatko nämä totaalista sotaa, totaalimpana ja radikaalimpana kuin yksikään aikaisempi sota, joukko vastasi haltioitunein suosionosoituksin ja huudoin. Samoin kansanjoukko ilmaisi haluavansa työskennellä, ”mikäli Johtaja tahtoo”, kaksitoista, neljätoista tai kuusitoista tuntia päivässä, jos tämä on välttämätöntä lopullisen voiton saavuttamiseksi. Samoin mielenosoittajat ilmaisivat halunsa taistella leppymättä kansanvihollisia ja ”pesänlikaajia” vastaan. Kokoussalin seinää kiersi valtava iskulause: ”Totaalinen sota, lyhyin sota”.

Mielenosoitus ja Goebbelsin puhe välitettiin luonnollisesti suorana valtakunnan radioverkossa, ja seuraavina päivinä lehdet julkaisivat puheen. Goebbelsin mukaan mielenosoitus osoitti, että Saksan kansa kokonaisuutena haluaa totaalista sotaa. Hänestä mielenilmaus oli yhtä sitova kuin kansanäänestys tai valtiopäivien päätös.

Tuli kuitenkin kestämään vielä vuoden ja viisi kuukautta, ennen kuin Hitler muodollisesti antoi käskyn aloittaa ”totaalisen sodan”. Hän valtuutti valtakunnanjohtaja Martin Bormannin 20. heinäkuuta 1944, samana päivänä kun Hitleriä vastaan oli tehty epäonnistunut murhayritys, valmistelemaan totaaliseen sodankäyntiin tarvittavia asetuksia. Hermann Göring valtuutettiin 25. heinäkuuta 1944 ”muuttamaan koko julkinen elämä kaikissa suhteissa totaalisen sodankäynnin vaatimuksia vastaavaksi”. Tässä vaiheessa myös Goebbels sai nimityksen ”totaalisen sodankäynnin päävaltuutetuksi”. Maailmansota oli tällöin kuitenkin jo kääntynyt Saksalle niin epäsuotuisaksi, ettei tällä ollut merkittävää vaikutusta sodan kulkuun.

Sodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1945 Goebbels johti Berliinin Gauleiterin roolissa kaupungin siviilipuolustusta. Hänellä oli välittömässä komennossaan pojista ja vanhoista kootut Volkssturm-joukot, jotka Goebbels joukkojen huonosta varustuksesta ja olemattomasta koulutuksesta huolimatta lähetti rintamalle taisteluun kaupunkiin ryntääviä puna-armeijan joukkoja vastaan. Kun kaupungin luhistuminen alkoi olla enää päivien kysymys, Goebbelsin vaimo Magda ja pariskunnan kuusi lasta muuttivat valtakunnankanslian alle rakennettuun Führerbunkeriin, jossa Hitler piti päämajaansa.

Goebbels puhui viimeisen kerran radiossa Saksan kansalle, ennen kaikkea berliiniläisille, 21. huhtikuuta 1945. Hän vakuutti pysyvänsä kaupungissa yhdessä perheensä kanssa ja puolustavansa sitä viimeiseen asti ”mongolilaumoja ja bolševistista vihollista vastaan”. Goebbels toimi toisena todistajana, kun Hitler solmi avioliiton 29. huhtikuuta 1945 pitkäaikaisen rakastajattarensa Eva Braunin kanssa. Seuraavana yönä Goebbels todisti oikeaksi Hitlerin testamentin, jossa tämä määräsi Goebbelsin seuraajakseen valtakunnankansleriksi. Testamentissaan Hitler osoittaa tietävänsä Goebbelsin aikomuksen kuolla Berliinissä, mutta hän vaatii Goebbelsia ”unohtamaan itsensä” ja uhraamaan elämänsä Saksan kansan palvelemiseen siinä asemassa, johon tämä parhaiten sopi. Goebbels ei kuitenkaan ollut enää taivuteltavissa. Kello 5.30 hän saneli Hitlerin testamenttiin ”lisäyksen”, jossa hän kertoi olevansa ensimmäistä kertaa pakotettu kieltäytymään Johtajan käskyn tottelemisesta. Hän vakuutti lopullisen päätöksensä olevan, että hänen elämänsä päättyy Berliinissä, ja että hänen vaimonsa seuraisi häntä kuolemaan.

Hitler teki itsemurhan 30. huhtikuuta 1945. Vaikka Goebbels olikin ilmaissut halunsa seurata Johtajaansa kuolemaan, hän teki Hitlerin kuoleman jälkeen yrityksen neuvotella aselepo Berliiniä piirittävien neuvostojoukkojen kanssa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan suostunut keskustelemaan muusta kuin ehdottomasta antautumisesta, jota Goebbels ei hyväksynyt; sitä paitsi Neuvostoliitolla ei ollut selvää käsitystä Goebbelsin todellisista valtuuksista. Hitler oli testamentissaan määrännyt suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi, eikä antautuminen ollut mahdollista ilman valtakunnanpresidentin hyväksyntää.

Toisen maailmansodan päättyessä Saksan tappioon Goebbels ja hänen vaimonsa Magda Goebbels surmasivat kuusi lastaan (Helga, Hilde, Helmut, Holde, Hedda ja Heide) sekä itsensä SS-lääkärin avustuksella. Surmat tapahtuivat toukokuun ensimmäisenä yönä. SS-lääkäri Helmut Kunz huumasi ensin perheen lapset, jonka jälkeen Magda Goebbels surmasi heidät murskaamalla syanidikapselin heidän suuhunsa. Muutama tunti tämän jälkeen pariskunta otti itsekin syanidia. Jotkut väittävät Goebbelsin ampuneen itsensä ja vaimonsa tai tehtävään valittujen SS-miesten ampuneen heidät, mutta ruumiinavauspöytäkirjojen mukaan kaikki kuolivat syanidimyrkytykseen. Joseph ja Magda Goebbelsin ruumiit poltettiin heidän itsemurhansa jälkeen valtakunnankanslian puutarhassa.

Goebbelsin suhteesta juutalaisiin ollaan edelleenkin jossain määrin erimielisiä. Hänen kannanottonsa eivät ole ristiriidattomia. Vaikka jo Goebbelsin varhaisissa päiväkirjamerkinnöissä on yksittäisiä juutalaisvastaisia huomautuksia, on selvää, ettei hän nuoruudessaan ollut mitenkään korostetun juutalaisvastainen. Hänen opettajiensa ja professoriensa joukossa on useita juutalaisia, heidän kanssaan Goebbels tuli hyvin toimeen. Goebbelsin tuttavapiirissä oli myös juutalaisia, eikä hänellä ollut vaikeuksia heidän kanssaan.

Tultuaan aktiivisesti mukaan kansallissosialistiseen liikkeeseen Goebbels alkoi kuitenkin edustaa julkisuudessa Hitlerin tiukan antisemitististä linjaa. Hän alkoi solvata juutalaisia kansana alempiarvoiseksi ja Saksan kansan viholliseksi. Goebbelsin taitavat puheenlahjat saivat aikaan sen, että hänen hyökkäyksensä juutalaisia kohtaan olivat erityisen purevia ja pisteliäitä. Tutkijat kiistelevät kuitenkin vieläkin siitä, muuttiko Goebbels todellisuudessa suhtautumistaan juutalaisiin, vai alkoiko hän vain edustaa julkisuudessa Hitlerin mielipiteitä, koska niistä oli etua hänen uralleen ja koska hän aavisti karkeassa antisemitismissä oivan propagandavälineen.

Goebbels oli alusta alkaen selvillä juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta ja sen mittasuhteista. Häntä ja hänen ministeriötään informoitiin Wannseen kokouksen tuloksista, ja valtansa päivinä Goebbels viittasi asiaan puheissaan peitellyin sanoin.

Yhtä lailla epäselvää kuin Goebbelsin suhtautuminen juutalaisiin on hänen asenteensa Weimarin tasavallan ”etuoikeutettuja” ja ”älymystöä” kohtaan. Propagandassaan Goebbels arvosteli heitä usein karkein sanoin ja teki heistä naurunalaisia, tehdäkseen itsensä ja puolueensa tykö työväestön keskuudessa. Henkilökohtaisesti Goebbelsilla ei kuitenkaan tunnu olleen mitään heitä vastaan. Hän halusi päinvastoin itse kuulua valtakunnan älymystöön ja sen yläluokkaan. Hän pani painoa sille, että hänen avioliittonsa oli ”säädynmukainen”, samoin kuin sille, että häntä puhuteltiin ”Herra tohtoriksi”. Koko elämänsä ajan hän käytti allekirjoituksissaan tohtorin arvonimeä (tohtori Goebbels tai alkukirjaimena tohtori G.) ja vaati, että häntä puhuteltaisiin sillä nimellä.

Joseph Goebbels piti lokakuusta 1923 säännöllisesti päiväkirjaa. Hänen päiväkirjamerkintänsä ovat usein erittäin laajoja ja perusteellisia, saavuttaen usein lähes pikkumaisen pedanttisen tason. Tohtori Elke Fröhlich on julkaissut päiväkirjat kahdessa osassa vuosina 1992 ja 2005. Edition perustana ovat tohtori Fröhlichin Moskovan arkistoista löytämät, kaasulevyillä (mikrofilmin varhainen muoto) säilytetyt päiväkirjatekstit. Käsin kirjoitetut päiväkirjat tunnettiin aikaisemmin vain katkelmina, jotka julkaistiin yhtenä editiona vuonna 1987. Fröhlichin editio sisältää yhteensä 29 nidettä, joihin on koottu 98 % Goebbelsin kirjoittamista ja sanelemista päiväkirjoista. Päiväkirjat ovat eräs tärkeimmistä Goebbelsin elämästä kertovista lähteistä, jotka välittävät hänen henkilökohtaiset tulkintansa maailman tapahtumista.

Joseph ja Magda Goebbels (entinen Quandt, o.s. Friedländer) vihittiin 19. joulukuuta 1931. Heille syntyi yhteensä kuusi lasta kahdeksassa vuodessa: Helga (s. 1932, kuoli 12-vuotiaana), Hildegard (s. 1934, kuoli 11-vuotiaana), Helmut (s. 1935, kuoli 9-vuotiaana), Holdine (s. 1937, kuoli 8-vuotiaana), Hedwig (s. 1938, kuoli 7-vuotiaana) ja Heidrun (s. 1940, kuoli 4-vuotiaana).

Julkisuudessa lapset tunnettiin nimillä Helga, Hilde, Helmut, Holde, Hedda ja Heide. Lapset olivat Adolf Hitlerin suosikkilapsia, jotka saivat puhutella tätä nimellä ”Adi-setä” (”Onkel Adi”). Usein kerrotun tarinan mukaan Goebbelsit antoivat kaikille lapsilleen h-kirjaimella alkavan nimen osoittaakseen kunnioitusta Hitleriä kohtaan. Tällä väitteellä ei kuitenkaan ole todellisuuspohjaa.

Goebbels pyrki esittämään perheensä julkisuudessa saksalaisena ihanneperheenä. Perhe esiintyi usein julkisuudessa, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla Saksan ”ensimmäisenä naisena” juhlatilaisuuksissa ja vastaanotoilla.

Lastensa tietämättä Goebbels antoi kuvata heitä vuonna 1939 elokuvaan, joka puolusti vammaisten lasten surmaamista niin kutsutussa eutanasiaohjelmassa. Goebbelsin lapset esittivät terveitä arjalaislapsia ”vastenmielisten” vammaisten lasten vastakohtana. Perhe esiintyi usein myös viikkokatsauksen uutisfilmeissä, yksin vuonna 1942 kaikkiaan 39 kertaa. Joka kerta oli tarkoituksena esittää saksalaisen porvarisperheen idylliä. Niinpä lapset voitiin nähdä ripustamassa äitinsä kanssa pyykkiä kuivumaan, laulamassa isälleen syntymäpäivälaulua tai vain leikkimässä puutarhassa.^lähde? Vuoden 1944 loppupuolella Goebbels lähetti Magda-vaimonsa sekä kaksi vanhinta tytärtään Helgan ja Hildegardin kenttäsairaalaan, jossa heidän tarkoituksenaan oli viedä kukkia haavoittuneille, tietysti viikkokatsauksen kameran edessä. Suojatuissa oloissa eläneille lapsille, jotka olivat vasta 12- ja 10-vuotiaita, haavoittuneiden ja silpoutuneiden sotilaiden näkeminen oli šokki. Elokuvakatsaus epäonnistui, ja Goebbels luopui ideasta.

Huhtikuussa 1945, venäläisten joukkojen edetessä Berliiniin, Goebbels nouti perheensä Hitlerin luo tämän valtakunnankanslian alle rakennuttamaan Führerbunkeriin. Siellä Goebbelsit surmasivat ensin lapsensa ja sitten itsensä valtakunnankanslian puutarhassa 1. toukokuuta 1945.

• Roger Manvell, Heinrich Fraenkel: Doctor Goebbels: His Life and Death. Skyhorse Publishing, 2013. ISBN 9781626369498 Teoksen verkkoversio Viitattu 8.3.2015.

Viitteet

• Petra Fohrmann: "Die Kinder des Reichsministers" – Erinnerungen einer Erzieherin an die Familie Goebbels 1943–1945. Fohrmann Verlag, Swisttal. ISBN 3-9810580-1-1
• Elke Fröhlich (Hrsg.): Die Tagebücher von Joseph Goebbels. Teil I, Aufzeichnungen 1923–1941, 14 Bde., K. G. Saur, München, 1997–2005. ISBN 3-598-23730-8
• Elke Fröhlich (Hrsg.): Die Tagebücher von Joseph Goebbels. Teil II, Diktate 1941–1945, 15 Bde., K. G. Saur, München, 1993–1996. ISBN 3-598-21920-2
• Lutz Hachmeister, Michael Kloft (Hrsg.): Das Goebbels-Experiment. DVA, München 2005, ISBN 3-421-05879-2
• Helmut Heiber: Joseph Goebbels. Berlin 1962
• Stefan Lehnberg: Mein Eid. Der fabelhafte Tod des Joseph Goebbels. Theaterstück
• Kai Michel: Vom Poeten zum Demagogen. Die schriftstellerischen Versuche Joseph Goebbels'. Böhlau, Weimar/Köln 1999, ISBN 3-412-15598-5
• Ralf Georg Reuth: Goebbels. Eine Biographie. Neuausgabe. Piper, München 1995, ISBN 3-492-12023-7
• Curt Riess: Goebbels. Dämon der Macht. Biographie. Neuauflage. Universitas Verlag, München 1989, ISBN 3-8004-1211-X (Original: Baden-Baden 1950)
• Joachim C. Fest: Joseph Goebbels oder "Canaille Mensch" in ders.: Das Gesicht des Dritten Reiches. Profile einer totalitären Herrschaft (11. Auflage). Piper, München und Zürich 1993, ISBN 3-492-11842-9, S. 119–139
• Christoph Waldecker: Rheydt 1815–1974. In: Wolfgang Löhr (Hrsg.): Loca Desiderata. Mönchengladbacher Stadtgeschichte. Band 3/1. Rheinland-Verlag, Köln 2003, S. 241–372, ISBN 3-7927-1888-X (Mit einem Kapitel zu Goebbels)
• Dieter Wunderlich: Goebbels und Göring. Eine Doppelbiografie. Regensburg 2002, ISBN 3-7917-1787-1 (Leseproben)
• Siegfried Becker: Ein Nachlaß im Streit. Anmerkungen zu den Prozessen über die Tagebücher von Joseph Goebbels, in: Friedrich P. Kahlenberg (Hg.): Aus der Arbeit der Archive. Beiträge zum Archivwesen, zur Quellenkunde und zur Geschichte. Festschrift für Hans Booms, Boppard a. Rh. 1989, S. 270–286 (ISBN 3-7646-1892-2).
• Hans Günter Hockerts: Die Edition der Goebbels-Tagebücher, in: Horst Möller/Udo Wengst (Hg.): 50 Jahre Institut für Zeitgeschichte. Eine Bilanz, München 1999, S. 249–264 (ISBN 3-486-56460-9).
• Bernd Sösemann: Die Tagesaufzeichnungen des Joseph Goebbels und ihre unzulänglichen Veröffentlichungen, in: Publizistik 37 (1992), S. 213–244.
• Bernd Sösemann: Inszenierungen für die Nachwelt. Editionswissenschaftliche und textkritische Untersuchungen zu Joseph Goebbels' Erinnerungen, diaristischen Notizen und täglichen Diktaten, in: Lothar Gall (Hg.): Neuerscheinungen zur Geschichte des 20. Jahrhunderts. (HZ-Sonderheft 16), München et al. 1992, S. 1–45 (ISBN 3-486-64446-7).
• Iring Fetscher: >>Wollt ihr den totalen Krieg?<< Joseph Goebbels im Berliner Sportpalast 1943. eva – Europäische Verlagsanstalt, Hamburg 1998, ISBN 3-434-50431-1

• Goebbelsin kuuluisa 'Totaalinen sota' -puhe Berliinin urheilustadionilla (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• ote Goebbelsin kirjasta "My Part in Germany's Fight" (Arkistoitu – Internet Archive)